Metsään oli hiipinyt syys huomaamatta. Vielä eilen aurinko valoi lämpöään lehtien lomasta, mutta nyt ilma kantoi mukanaan kylmää kosteutta ja maan tuoksua. Polku oli peittynyt ruskeaan ja kultaiseen mattoon, joka rapisi askelten alla kuin hiljainen soitto.
Hiljaisuus ei ollut tyhjyyttä, vaan täynnä pieniä ääniä: oksan rasahtelua, tuulen kuisketta, variksen yksinäinen raakku yläpuolelta. Kaikki se kertoi, että jokin oli päättymässä, jokin lepäämässä ennen talven tuloa.
Vanha hirvi seisoi notkelmassa, sumun syleilyssä. Sen sarvet olivat kuin metsän oksat itse, tummat ja monipolviset. Hetken se katsoi kulkijaa silmiin, joissa viipyi vuosisatojen viisaus, ja kääntyi sitten pois – kuin osoittaen tietä pimeämpään aikaan.
Syksy oli tullut metsään. Ja sen mukana tunne, että jokin näkymätön, jokin vanha ja ikiaikainen, oli jälleen herännyt lehtien varjoista.