Metsässä kulki vanha polku, jonka sammaloituneet kivet olivat vajonneet maan sisään. Kyläläiset kiersivät paikan kaukaa, sillä kerrottiin, että siellä liikkui joku – ei eläin, eikä ihminen.
Iltaisin, kun usva alkoi nousta, saattoi kuulla askeleet. Ne eivät olleet raskaita, vaan hiipiviä, kuin joku varoisi paljastumasta. Kerran metsästäjä eksyi sinne ja palasi vasta aamulla. Hän ei puhunut enää koskaan entiseen tapaan; vain sanoi nähneensä silmät, jotka eivät kuuluneet kenellekään elossa olevalle.
Kuiskausten sanottiin tulevan puista, mutta jokainen tiesi, ettei puut kuiskaa. Ne varoittivat kulkijaa: Älä jää yöksi. Älä katso taaksesi.
Ja jos katsoi – ei enää koskaan päässyt polulta pois.