Kallion juurella oli luola, jonka suuaukko oli vuosien saatossa kasvanut sammaleen ja saniaisten peittoon. Kukaan ei ollut käynyt siellä enää miesmuistiin, mutta vanhat tarinat kertoivat, että siellä asui ennen menninkäinen, joka vartioi kalliota ja sen kätköjä.
Eräänä syysyönä, kun kuu valaisi metsää hopeisena, luolasta kuului matala kolahdus. Sammal ja lehdet alkoivat väristä, ja esiin astui pieni, kumaraharteinen hahmo. Sen silmät kiiluivat kuin kosteassa kivessä hehkuvat jalokivet, ja sen askel oli kevyt mutta määrätietoinen.
Menninkäinen oli palannut.
Se kiersi kallion ympäri, katseli polkuja ja metsäaukioita. Kaikki oli muuttunut: polut olivat levinneet, metsää oli hakattu, ja ihmisten talojen valot kajastivat jo läheltä. Menninkäinen huokaisi, kumarsi kalliolle, ja sen varjo venyi pitkäksi kuun valossa.
Mutta kun se laski kätensä maahan, maa värähti kuin tunnistaen vanhan ystävän. Sammaleet suoristuivat, puiden oksat kahisivat, ja kalliosta kantautui syvä, kivinen hyrinä. Metsä kuiskasi: Tervetuloa takaisin.
Ja niin alkoi jälleen menninkäisen aika.